LIIAN LÄHELLÄ VETTÄ, OSA 1

Olimme reussussa Kokkolassa. Menomatka kesti yhdellä pysähdyksellä noin viisi tuntia. Kotimatka kekstikin sitten tavallaan reilun 27 tuntia kun pysähdyksiäkin kertyi jotakuinkin viisi kappaletta. Kyllä. Kyläilimme paljon. Ja nyt onkin vähän hassu olo istua itsekseen koneella. Tietänette tunteen. Tavaraa lähti meiltä enemmän kuin toimme mukanamme, mutta räkätaudit olisimme voineet jättää sinne! Terveinä kun täältä lähdimme. Näin ihanan määrän vanhoja nykyisiä rakkaita lapsuuden- ja nuoruudenystäväni ja tuntui niin hyvältä! Yhden kanssa tehtiin retki Meripuistoon.

Mietin kertoisinko teille seuraavan tapahtumaketjun, mutta kerron. Koska ei se salaisuus ole. Vertaistueksi ja varoitukseksi meille kaikille! Kaiken uhalla.

Kaksi vanhinta lastani nousivat autosta. Kerrataanpa iät: 5 ja 3½. Osoitin heille leikkipuistoa ja sanoin että saavat mennä. Teen näin usein ja se toimii. Sanoin vielä ystävälleni, että "ihanaa kun noihin isompiin voi jo luottaa näin". Niinpä niin! Otin kuopuksen autosta ja lähdimme itsekin kohti leikkipuistoa. Perille päästyämme en nähnyt kumpaakaan isompaa missään. Viimeiseen asti yritän olla huutelematta nimeltä, koska menevät pian tahallaan piiloon. (Näin ei ole meille käynnyt, mutta jonain kertava vielä käy!) Kiersin kiipeilytelinelaivan ja kurkin ympärilleni. Vieressä menee syvä vesialue (miksikä se sitten määritelläänkään virallisesti... kartassa leikkipaikan oikealla puolella...) ja toisella puolella, vähän kauempana, on meri (olen ehkä rakastumasssa mereen - elän viha-rakkaussuhdevaihetta). Huutelin lapsia. Pyysin ystävää pitämään kummipoikaansa silmällä. Lähdin kävelemään autolle päin kun hetipian esikoinen kävelikin vastaan.

- Minä jäin yksin skeittipuistoon kun Sisko lähti.
- Mutta teidänhän piti mennä leikkipuistoon.
- Emme löytäneet sitä.
- Minne suuntaan Sisko meni?
- En tiedä.
- Minne suuntaan Sisko meni?
- No en tiedä.

Huutelin muutaman kerran neitiä nimeltä ja alueella olevat ihmiset vilkuilivat ympärilleen (uskottelen itselleni että katselivat näkyisiköhän pientä neitiä). Mielessäni tyttö oli jo hukkunut ja kidnapattu ja viety kellariin ja-vaikka-mitä! Huokaus yläkertaan - kyllä hän löytyy. Päästyäni skeittipuistoon aloin jo miettiä seuraavaa siirtoani kun näinkin pienen tytön juoksevan luokseni pelkissä pikkareissa, mekko kädessä! Juoksin vastaan. Hän oli käynnyt meressä kastelemassa jalkoja. Pienehkö sääntöjen kertaus molemmille. Ja sääntöjen kiristys samaan hengenvetoon: tästä lähtien sisarukset odottavat auton vieressä muita ja puistoon mennään yhdessä. Jos ottaa omia vapauksia, menettää annettuja vapauksia. Niin se vain menee, eikös? No, tyttö oli kunnossa ja kertoi kuitenkin tulleensa heti luokseni kun vain kuuli ääneni. 

No? Oliko tapahtunut sinulle vertaistukea vai enemmän varoitukseksi? Hih!

Puisto muuten oli aika kiva. Vaikka olikin liian lähellä vettä. Ja vaikka iso kiipeilyteline/liukumäki ei ihan meidän alle kaksivuotiaalle soveltunutkaan. No, kummitäti auttoi ylös ja itse olin yläällä vahtimassa ettei hän ihan hyppää jyrkänteeltä. Vaan tällä kertaa huoli oli turha kun kierreliukumäki oli kaikista kivoin!

Aikamme leikittyä, lähdimme katselemaan mitä muuta alueelta löytyy. Siitä seuraavalla kerralla, koska yksi nuhanenä-äiti tarvitsee lepoa...

Nauttikaahan te auringosta!

- Lyyti